Apuri

Plääh.
Joskus se väsyttää. Se innokkuus, omatoimisuus. Se tahto osallistua IHAN kaikkeen.
Halu auttaa.

Mutta ei auta valittaa.
Vielä joskus minä kaipaan näitä päiviä kun ei tarvinut itse edes kenkiä pukea jalkaan. Tai riisua housuja jalasta. Kun ei tarvinut sanoa muutakuin että "äiti menee nyt vessaan", niin jo oli vessanpytyn kansi nostettu ylös. Ihan vain minua varten.

Ikkunassa

Pojan lempipaikka.
Siskon pöytä.
Siinä tuo seisoo tai istuskelee ja katselee ohi ajavia autoja. Ja ihmisiä.

Avaa tuuletusikkunan, ja huutelee ohikulkijoille.
Onneksi vielä lähinnä tervehdyksiä ja jotain omaa kieltään.

Meidän kadun nähtävyys.

Bodyt ovat olleet taas kovassa käytössä. Paidat ovat pannassa, koska silloin housut ja vaipat eivät pysy päällä. Vaipat riisutaan heti kun silmä välttää. 
Ja sitten myös siinä ikkunassa kekkukoidaan nakuna. Kerran tuo jopa näin ollessaan kakkasi pöydälle...